Kiinnostuin Mikon tarinasta tehdessäni Diakin työharjoittelua Hermannin diakoniatalossa viime syksynä ja halusin tallentaa palan sotalapsen koskettavista kokemuksista muistiin. Keskustellessamme Mikko osoittautui viisaaksi ja sydämelliseksi herrasmieheksi, joka osasi ottaa erilaiset mielipiteet huomioon.

Lapsuus Pasilassa

Mikko syntyi vuonna 1935 Helsingin Kätilöopistolla perheen viidenneksi lapseksi. Seuraavan viiden vuoden aikana hän sai vielä kolme nuorempaa sisarusta. Länsi-Pasilassa sijainneessa kahden huoneen puutaloasunnossa ei ollut juoksevaa vettä, mutta mukavuuksien puutetta korvasivat koko sisaruskatraan yhteiset leikit.

 

Sitten Mikon äiti kuoli. Hän oli vasta 42-vuotias ja odotti mitä luultavimmin yhdeksättä lastaan. Isä jatkoi töitään putkimiehenä, mutta paperitehtaille suuntautuva matkatyö tarkoitti poissaoloja kotoa. Perheen vanhimmat siskot pitivät huolta pienemmistään ja sisarukset olivat läheisiä. Ruskeasuon peruna- ja porkkanaviljelyksistä huolimatta ruokaa oli kuitenkin suurelle perheelle liian vähän. Äidin hautajaisissa oli vielä mukana koko perhe. Sen jälkeen kaksi sisaruksista, 8-vuotias Mikko ja vuotta vanhempi isosisko Kaisa lähetettiin Ruotsiin sotalapsiksi.

Elettiin vuotta 1943. Matka alkoi Helsingistä junalla, joka oli täynnä eri-ikäisiä lapsia ja hoitajia. Isosiskot huiskuttivat laiturilta hyvästit. Kaiken myllerryksen keskellä Mikosta tuntui, ettei hän edes osannut jäädä kaipaamaan ketään. Hän oli tottunut tekemään kuten pyydettiin ja tottelemaan. Nyt piti lähteä sinne minne määrättiin.

Matkatavaroita sisaruksilla ei ollut, vain päällään olevat vaatteet ja nekin huonot, muistelee Mikko. Jokaisen lapsen kaulaan oli Helsingissä ripustettu suuri numerolappu. Se saattoi määränpäähän mennessä olla joko kadonnut tai hajalle pureskeltu.

 

 

Matka kesti päiväkausia, ehkä jopa viikon. Jatkosota oli käynnissä ja välillä lapset häädettiin junasta metsään, suojaan pommituksilta. Juna matkasi ensin Suomen halki pohjoiseen Haaparantaan ja sieltä Ruotsin puolelle. Sen jälkeen se alkoi pysähtyä asemilla, joille isäntäperheet tulivat vastaan.

”Mikon ensimmäinen muisto Ruotsista liittyy huonoon oloon. Hänelle oli paikallisjunassa tarjottu suklaata, jota oli tullut nälissään syötyä aivan liian paljon kerralla.”

Junassa vallitsi epätietoisuus – eihän kukaan lapsista tiennyt, mihin oli päätymässä. Jokaisella asemalla käytiin eräänlaista huutokauppaa. Ne lapset, jotka olivat suloisia ja osasivat käyttäytyä hyvin, tulivat valituiksi. Ne jotka eivät kelvanneet, saivat jatkaa matkaa. Mikon ja Kaisan tie vei näin Trelleborgiin, aivan Ruotsin eteläisimpään kärkeen saakka.

Vuodet Ruotsissa

Mikon ensimmäinen muisto Ruotsista liittyy huonoon oloon. Hänelle oli paikallisjunassa tarjottu suklaata, jota oli tullut nälissään syötyä aivan liian paljon kerralla. Muut varhaiset muistot kytkeytyvät ruotsin kieleen, sillä sisaruksia oli kielletty puhumasta suomea. Mikolla ja Kaisalla oli naurussa pitelemistä, kun he ruokapöydässä tunnistivat hassun vieraskielisen litanian ruokarukoukseksi.

Ruotsi tarttui lapsiin nopeasti. Vähän ajan kuluttua Mikko huomasi suomalaista radiokanavaa etsiessään, ettei enää tunnistanut omaa äidinkieltään. Silloin hän ymmärsi, että suomen kieli oli se, mitä hän jäi kotimaastaan eniten kaipaamaan.

Trelleborgin kaupunkilaiskodissa asui uskovainen ja hyvin toimeentuleva sijaisperhe. Lauantaisin lapset passitettiin perhetuttujen luokse kuuntelemaan raamatunlukua. Helsinkiläislapsille koulunkäynti kaupungissa tuntui luontevalta.

Kaikki kuitenkin muuttui jo vuonna 1945. Suomesta saapui kirje, jossa kerrottiin isän kuolleen. Nyt perheessä oli kahdeksan sotaorpoa. Kolme nuorinta sisarusta päätettiin lähettää Mikon ja Kaisan perässä Ruotsiin kolmen vanhimman sisaruksen jäädessä keskenään Pasilan kotiin.

Ruotsissa sijaisperheen äiti Elsa ei voinut pitää huolta kaikista viidestä lapsesta. Mikko lähetettiin eteenpäin, tällä kertaa maatilalle Veberödiin. Siellä kaupunkilaispoika joutui opettelemaan uudenlaisen, katkerankin, päivärytmin, jossa aamu aloitettiin lantaa luomalla ja kouluun mentiin asiaan kuuluvan hajun saattelemana. Veberödin tilan isäntä ei paljoa sotalapsesta piitannut, mutta tilan vanhempi poika Allan otti Mikon suojatikseen. Allan piti Mikon puolia myös omaa isäänsä vastaan eikä suvainnut erilaista kohtelua ystävälleen.

Ruotsissa vierähti yhteensä 11 vuotta. Sitten tuli Suomen armeijalta ilmoitus että asevelvollisuus kutsuu. Vaikka Mikko ei osannut enää lainkaan suomea, odotti hän kuitenkin kovasti Suomeen paluuta. Matkaan lähdettiin niin kuin oli saavuttu, ilman matkatavaroita. Vanhassa Pasilan kodissa vastassa oli kaksi vanhinta siskoa. Äärettömän ahtaat olot helpottivat onneksi pian, kun toinen sisko kasvavine perheineen sai kaupungilta oman vuokra-asunnon.

 

 

Seuraavaksi piti löytää töitä. Mikko on edelleen kiitollinen että löysi tiensä romukauppaan, jonka päällikkö ensitöikseen maksoi Mikolle ajo-opetuksen. Sen jälkeen Mikko pääsi ajelemaan pitkin maaseutua uudella autolla noutaen kaupalle teollisuuden romua. Vuonna 1955 koitti armeijan aika. Mikko oli määrätty ruotsinkieliseen varuskuntaan Tammisaareen, mutta Skånen murre osoittautui suomenruotsalaisille pojille jokseenkin mahdottomaksi ymmärtää. Mikon oli aika vaihtaa kieli taas suomeksi.

Sotalapsuuden jälkeen

Myös Mikon vaimo on sotalapsi. Pari on miettinyt, että kovat kokemukset ovat osaltaan yhdistäneet heitä. Tyttären syntymä sai miettimään, miltä todella on tuntunut lähettää oma lapsi pois. Ajatus siitä, ettei voisi tietää millaisiin käsiin lapsi joutuu, on kylmäävä.
Jokaisella Mikon sisaruksella on erilaiset muistot sotalapsena olosta. Isosisko Kaisa adoptoitiin lopulta Ruotsin isäntäperheeseen ja hän jäi tutulle paikkakunnalle asumaan. Mikko kävi myöhemmin muutaman kerran vierailemassa ja joulukortteja läheteltiin Suomenlahden yli vielä pitkään. Nyt kaikki Ruotsin kontaktit ovat jo kuolleita, niinkuin myös useampi Mikon sisaruksista. Pasilan vanha kotitalo purettiin vuonna 1966. Maailma on muuttunut jo moneen kertaan, mutta kolme tyttären lasta pitävät kiinni tässä ajassa.

Viime vuosien pakolaiskeskustelu on vahvistanut entisen sotalapsen ajatusta siitä, että pelkkä väittely maahanmuuttokriitikoiden kanssa ei usein auta, jos vastapuolella ei ole vastaavaa kokemusta jaettavana. Mikko ajattelee että vasta toisen aseman itse kokenut – tai siihen samaistumaan kykenevä – voi todella päättää kantansa.
Tärkeintä on, ettei vastaa pahaan pahalla, vaan hyvällä pitäisi selvitä, sanoo Mikko. Hän jakaa omastaan niille, jotka ovat enemmän tai vähemmän yhteiskuntamme ulkopuolella ja ajattelee, että heikompia tulee aina auttaa. Sillä ihminen ei pärjää yksin ja jokaisen meidän tarina on erilainen. 

Kuvat: Poikia ratapenkereellä. Mustakallio Hannes, 1930-luku. Helsingin kaupunginmuseo / Kuusivuotias Mikko pikkuveljensä Matin kanssa Pasilan kotitalon kulmalla. Mikon yksityinen arkisto / Partiolaisia ja saattajia Helsingin rautatieasemalla. Mustakallion Hannes, 1930-luku. Helsingin kaupunginmuseo / Eläintarhan leikkaus, juna kulkee raiteilla talvella. Foto Roos, 1940-luku. Helsingin kaupunginmuseo.